Se retki, kun katsoin korppia silmästä silmään, astuin käärmeen yli ja sain pusun dalmatialaiselta

Jonnekin pidemmälle mielimme, mutta pohjoisen ollessa vielä lumen peitossa päätimme jäädä etelämpään. Vaatimuksena oli kuitenkin uusi mesta ja mielellään useampi yö. Repoveden kansallispuisto Kouvolassa valikoitui lukuisten ehdokkaiden joukosta. Reitistöä siellä on vaikka miten, mutta päätimme mennä suunnilleen reilu kaksikymmenkilometristä Kaakkurinkierrosta maksimoimalla yöt kolmeksi, eli viettää ensimmäinen ja viimeinen yö lähellä parkkipaikkaa.

Sateinen sää vähän viivästytti lähtöä, ja koirakin jäi matkasta. Ensimmäiseksi yöksi suunniteltiin Talasta, johon Lapinjärveltä olisi muutama kilometri, mutta matkalla päätimmekin parkkeerata Tervajärvelle ja talsia sateessa yöksi reilun puolen kilometrin päähän Talakselle.




No sehän kannatti. Yöllä ei enää satanut, eikä kartta näyttänyt sadetta loppupäiville lainkaan. Kerrankin kun olimme varustautuneet goretex-kengillä, ne saivat vain tuon kilsan lenkin, ja jäivät sitten talteen peräkonttiin sadeviittojen kanssa. Uudet, lenkeillä hyväksi testatut Merrellit siis jalkaan ja askel oli huomattavasti kevyempi. Fiksumpi otti myös lippiksen päähän!









Toinen yö vietettiin Sukeltajanniemessä. Ilma oli jo aika lämmin, mutta paikka oli tuulinen, ja piti onneksi hyttyset loitolla. Meinasimme nukkua hyttysteltassa ilman kattoa, mutta onneksemme aloimme virittää tarppia päälle, kun saimmekin leiriseuraa vähän illemmalla. Yö oli kylmä, mutta aika on kullannut jo muiston.
Ihan ensimmäistä kertaa meillä oli viiniä mukana. Sattumalta kun löytyi pieni minipullo. Puolisolla oli vähän tullut kurkku kipeäksi ja olo oli flunssanalkuinen, joten hän ei hirveästi halunnut. Säästimme yli puolet seuraavalle illalle.

Valkjärvessä ui rantavedessä tuollaisia siittiön näköisiä otuksia. Mitä ihmettä ne ovat? Ne kai söivät kiviltä jotain. :O



Toisena käppäilypäivänä pääsimme vähän enemmän ylös-alas. Olen kuullut Repovettä kutsuttavan Etelä-Suomen Lapiksi, mutta. No. Vaikken ole lappitietäjä, niin en nyt ihan kyllä. Kolillakin oli enemmän kiivettävää.
Olhavanvuoren kunkku oli korppi, joka päästi kummallisen lähelle. Se mulkoili, muttei pitänyt ääntä, vaikka kamerani suljin kävi noin sata kertaa. Hassu kaveri.




 Olhavan leiripaikalta kalliot näyttivät kyllä upeammalta kuin niiden päältä. Tai eihän niitä päältä nähnytkään. Ne olisivat olleet ihan oikeasti kiipeiltävissä, jos sellaista harrastaisi. Osa reiteistä lähti veden päältä.Jos ollakseen kiipeilijä, pitäisi kiivetä täällä, niin jätän väliin. Jos pelkään tippumista, pelkään nimenomaan veteen tippumista. Vaikka olisihan se järkevämpää tippua veteen kuin kiviseen rotkoon. 




Mustalamminvuorin näkötorniin päästyämme huokaisin vain, että onpa vihreää. Vihdoinkin kesä oli puhjennut. Kuumakin oli. Alhaalla pidimme pienen breikin koiravahtina, ja sain ihanalta dalmatialaiselta pusun poskelle.


Kovin on mustia ja valkoisia ja mustavalkoisia eläimiä täynnä tämä puisto. Ainiin se käärme! Sekin oli lähes musta. Minä polskin vain menemään polulla kun puoliso huusi takaa, että astuin juuri käärmeen yli. Mitä. En kerennyt kameraa kaivaa, kun tuo pieni jonkun poikanen kiemurteli jo pois. Puoliso kiersi varmuuden vuoksi pusikon kautta toiselta puolelta. Minä en ole ikinä ennen nähnyt käärmettä, ellei lasketa sitä, kun joku matoeläin meni varpaideni päältä vattupuskassa kun olin 4-vuotias. Kovasti väittivät, ettei se ollut käärme, mutta ei se kastematokaan ollut, enkä enää ikinä mennyt kyseiseen puskaan. Meni maku vatuistakin.






Kolmas yö vietettiin Kapiavedellä. Puoliso oli ihan oikeasti tullut kipeäksi, mutta rakensi kallionkoloon majan ja makoili siellä. Kaiken kiipeilyn lisäksi tämä päivä oli todella lämmin, hänellä oli sentään shortsit mukana, mutta minulla ei ollut mitään vaihtohousuja merinolegginsien lisäksi, joita pidin vielä yöllä. Sain lipitellä viininkin yksin loppuun. Kannoin myös kirjaa mukana, koska ajattelin, että nyt kun koira ei ole, voin keskittyä siihen, ja tuli sitäkin sitten luettua. Oli lähestulkoon ällöttävän idyllistä.

Oli torstai ja lauantaina olisi ollut Luonnonpäivien teema Rakastu kesäyöhön. (Ja Nuku yö ulkona -tapahtumapäivä, johon en viime vuonnakaan "päässyt".) Onneksemme reissumme viivästyi juuri torstaihin asti, koska silloin oli ennakkoon luonnonpäivien tapahtuma Kesäyön rummutus! Ketunlenkin varrella vastarannalla ihmisiä kokoontui rummuttamaan tunnin ajaksi, ja idyllisyys vaihtui maagisuudeksi. Söimme iltapalaa kalliolla ja katselimme väreilevää järveä. Kerkesin makuupussiin juuri ennen viimeisiä rummutuksia, mutta ihan en ehtinyt uinahtaa. Mutta tuli kyllä jännä fiilis. Tuollaiset "alkeelliset" musisoinnit ovat oikeasti lähellä ihmisen alkuperää ja tuntuvat fyysisesti ruumiissa. Toki konemusareiveissäkin basso jumputtaa rintalastan alla, syke kiihtyy ja hiki virtaa, mutta tämä tuntuu värähtelevän joka solussa. Emme pysty ravistelemaan itseämme kuin koirat, mutta tällaisen avulla saamme kehoa rentoutumaan ehkä jotenkin samalla tavalla. Meinasin jo unohtaa koko rummutuksen, hyvä kun sain nyt kirjoitettua ja palattua fiilikseen. Kiitos Tervarumpu!




Kolmas yö oli lämpimämpi, ja aamukin jo sen verran, että tohti ottaa villasukat pois! :D Suomen kesä! Maailman lyhyin vitsi. Vikana päivänä oli vielä flunssasta huolimatta pakko kiertää Ketunlenkki, koska ketunlossi ja riippusilta. Viimeisellä pätkällä oli vielä jälkiä ennallistamispoltosta. Jotenkin tuntuu taas, että kaikenlaista tuli nähtyä. Hieno puisto, ja kovin monta leiripaikkaa jäi yöpymättä. Tuolla voisi viettää viikonkin mennen vain ristiin rastiin. Hiskikin mukaan!


Kommentit